Päiväkirja - Hukkaretki

Profiili - Hukkaretki | Painohistoria

11 - 15 (22)

Sivu: Edellinen 1 2 3 4 5 Seuraava

10 heinäkuuta 2021

Lisää kommentti

23 helmikuuta 2021

Lisää kommentti

30 tammikuuta 2021

Varsinaista ruokavaliota en ole vielä jaksanut miettiä, mutta en kyllä ole kovin terveellisesti tai edes diabetesta huomioonottavasti syönytkään viime aikoina. Diabeteslääke vaihdettiin toiseen tässä välillä ja sen pitäisi kuulemma tiputtaa vähän painoakin.

Oikeastaan ainoa, missä selkeä muutos on tapahtunut, on se, ettei ole jatkuvasti nälkä ja siten on pystynyt hieman tarkempia ateria-aikoja pitämään.

Lisää kommentti

18 joulukuuta 2020

Viimeeksi olen elokuussa käynyt vaa'alla. Opiskelut alkoi, jaksoin muutaman kuukauden ja sitten romahdin.

Aloitin masennuslääkityksen pari kuukautta sitten.
Tyypin 2 diabetes diagnoosi napsahti masennusdiagnoosin seuraksi. Diabetes lääkityksen aloitin eilen.
Hankin elämäni ensimmäisen tatuoinnin tasapainottamaan tätä kaikkea. Tunnen ajoittain oloni seksikkääksi ja ajoittain tuntuu siltä, että en halua olla olemassa.

On mulla silti aika loppuun kulunut olo.

Tottakai mun äiti sano, ettei mun verensokerit ole edes pahat (ilman lääkettä), mutta ilmeisesti ne on kuitenkin olleet se syy, miksi olen ollut aivan järkyttävän väsynyt ja olotila yleiseti sumuinen.

Tammikuussa pitäisi käydä kokeilemassa miten jaksan koulussa, ja en edes tiedä vielä haluanko kokeilla, koska en vaan jaksaisi. Koko sairasloma ollut terveyskeskuksessa hyppäämistä, sinne soittamista tai sieltä puhelun odottamista. Tuntuu, etten ole yhtään ehtinyt oikeasti vain levätä (niin kuin se jotenkin auttaisi) ja olla.

Jotenkin rasittaa myöskin se, ettei mun läheiset oikein ymmärrä sairastumista ja mun oloja.
Jos mulla on vähänkin parempi päivä, niin olen parantunut.
Sain lääkkeet, joten mun pitäisi yhtäkkiä muuttua superihmiseksi, kun todellisuudessa lääkkeet auttaa just sen verran, että en makaa koko ajan sängyssä.

Sitten just noi kaikkien kommentit "ai, ei noi sun arvot niin pahoja ole" tai joku epämääräinen kommentti siitä, että kakkostyyppi ei nyt ole edes niin vakava.

Mä en yhtään ihmettele, miksi mun psykiatrinen sairaanhoitaja hokee mulle jatkuvasti, että saan olla sairas ja, että mun ei ole pakko jaksaa koko ajan, kun ilmeisesti tää mun läheisten asenne heijastuu muhun aika vahvasti ja vaikka toisaalta olen ihan rikki, niin silti pidän kovasti kiinni siitä ajatuksesta, että pikkujuttu, kyllä mä pärjään.

(7 kommenttia)

07 kesäkuuta 2020

Tuntuu siltä, että olisin käynyt täällä ihan hetki sitten. Mutta onhan siitä jo hieman yli 6 kuukautta. Aika on mennyt nopeasti. Tavallaan.

Muuton kanssa tuntui kestävän ikuisuus. Ties kuinka monta asuntoa haettiin ja varmaan tuhannesta saatiin tarjous -- mutta mikään ei sopinut molempien kriteereihin. Mulle tärkeintä oli sijainti, koska mun on päästävä ulos ja luontoon aina välillä. Ihan vaan siksi, että se pitää mun pään kunnossa. Etenkin tällaisena aikana, kun ihmiskontaktia täytyy rajata ja muut harrastukset eivät tuo tasapainoa.
Kumppanille isoin tekijä oli esteettömyys, koska pyörätuoli.

Olihan meidän asuntoilmoituksessa Torissakin maininta, että "esteetön sisäänkäynti tai lupa muutostöille" -- pienet kynnykset eivät ole este ja luiskan saa kyllä, kunhan lupa on sellainen tehdä.

Mutta tämä oli monelle vaikea ymmärtää, tai sitten ilmoitusta ei vaan luettu kunnolla. Paraskin tarjous oli 2-kerroksinen rivitaloasunto, joka muuten vastasi ihannettamme.

Lopulta suostuin aika pitkin hampain siihen, että muutetaan sitten keskustaan, kun sopiva asunto tuli kohdalle, joka muuten oli ihanteellinen ja olin jo valmis tinkimään sijainnista, kunhan kaikki muu edes olisi sinnepäin.

No, vuokrasopimus saatiin tehdyksi ja kaikki oli aikalailla niin kuin pitikin -- vuokranantaja rupesi sitten muuton kanssa laittamaan kapuloita rattaisiin oikein urakalla. Avaimia ei voinut luovuttaa ennen 1.6., mutta meillä molemmilla loppui vuokrasopimus 31.5. En jaksa mennä erityisemmin yksityiskohtiin, mutta kyllä sitä asiasta väännettiin kättä oikein kunnolla, että oltaisiin edes toukokuun viimeiselle perjantaille saatu avaimet, jotta ei kaikkea olisi tarvinnut jättää ihan viimetippaan. Ei saatu.

Aika monta kertaa olen elämässäni muuttanut ja tällaisesta ei ole ikinä tarvinut tapella. Aina on sopinut muuttaa puolesta kuusta tai jopa heti kun asunto on ollut tyhjä edellisen asukkaan jäljiltä.

Tällä välin oli kumppanin sähköpostiin ilmestynyt asuntotarjous, koska hän oli unohtanut poistaa Torista ilmoituksemme ja, josta en aluksi tiennyt yhtään mitään.
Asunto oli täysin samalta kadulta kuin, mitä ihan ensimmäistä asuntoa hän oli käynyt vilkaisemassa ja sen asunnon sijainti ja kaikki muukin oli meille sopivaa, mutta emme vain saaneet sitä.

Kuulin asiasta vasta vähän ennen kuin hän oli menossa sitä katsomaan, en itse ehtinyt nähdä koko asuntoa ennen muuttopäivää, sillä niin nopeasti saatiin asia järjestymään -- ihan muutamassa päivässä ja viikon päästä oltiin jo täällä.
Kävi ilmi, että hän oli joistain asioista tinkinyt minulle kertomatta, jotka vaikuttavat enemmän hänen elämänlaatuunsa kuin minun -- se pyörätuoli nimittäin ja tarve muillekin apuvälineille. Kylpyhuone ja WC ovat järkyttävän pienet, eikä henkilönostinkaan täysin kokonaan vessaan edes mahdu. Oli kuulemma silloin vilkaistessa paikkaa näyttänyt mahtuvan, mutta eihän hän mitään mittoja ollut ottanut.
Toinen ongelma oli sauna, josta piti irroittaa keskimmäinen laude, että hän mahtuu saunomaan.

Olisin varmaan kieltäytynyt muuttamasta, jos olisin tiennyt, että kuinka pienet nuo tilat ovat, mutta ei hän tunnu erityisemmin välittävän. Olen tavallaan jopa otettu, sillä hänelle tuntuu olevan tärkeintä, että minä olen täällä, saman katon alla, virallisesti.

Muutosta on kulunut kolme viikkoa, enkä ole täysin edes huomannut asiaa. Elämäntilanteeni ja elämäntapani ovat muuttuneet.

En ollut täysin tajunnut, kuinka iso merkitys ympäristöllä oli mielenterveyteeni. En täysin osaa kuvailla tilannetta, mutta käytännössä olin jo luovuttanut, fyysisesti ja henkisesti. En jaksanut tehdä mitään, ei huvittanut tehdä mitään, minua ahdisti jatkuvasti kotona oleminen ja kotoa poistuminen -- missään ei ollut hyvä ja halusin vain pois, ja kun sanon "pois", niin voit vain kuvitella mitä minä sillä tarkoitan.

Olin mielessäni jo poissa. Millään ei ollut mitään väliä, vaikka yritin kai jonkinlaista kulissia pitää pystyssä läheisilleni ja hyvin sen olenkin pitänyt, kun ei kukaan oikeastaan tiedä yhtään mitään, tai ongelma kai on, ettei kukaan ole halunnut tietää -- olen yrittänyt kertoa useastikin, mutta en jaksanut sitä vähättelyä, että "niin se on muillakin", "monella on asiat huonommin kuin sinulla" ja sitä rataa.

Pelasin tietokoneella jatkuvasti, sillä mitään muuta minulla ei ollut tai mikään muu ei tuntunut miltään. Pelasin niin paljon, että se alkoi tuntua tylsältä ja tarkoituksettomalta, mutta samalla auttoi pakenemaan mustaa mieltä ja ahdistuneisuutta.

Ensimmäinen viikko uudessa kodissa oli outo. Meillä oli miehen luona aina omanlaisensa rutiini, eikä hänen rutiininsa sinällään ollut minulle mitenkään erityisen vieras.
Minulla ei vain ollut omaa rutiinia kotona, koska masennuksen myötä kasvanut kykenemättömyyteni keskittyä asioihin, tehdä mitään loppuun asti ja vain yleinen apatiani estivät sellaisesta kiinni pitämisen.

Minun on edelleen hankalaa löytää henkilökohtaista merkitystä asioille, kotityöt eivät kiinnostaneet yksin asuessa, mutta nyt ne ovat lähes rentouttavia, eivätkä aiheuta stressiä kuten yksin asuessa.
Toki, en varmastikaan yhtä tehokas kodinhengetär ole kuten joskus aiemmin tai kuten joku muu olisi, mutta saan sentään useimmiten jotain aikaiseksi.

Mieskin on kuulemma muuttunut, tai niin hänen läheisensä sanovat. Hän osallistuu ruoanlaittoon ja olemme nyt esimerkiksi leiponeet yhdessä kahdesti. Hän käy jopa ulkona. Nukkuu suhteellisen säännöllisesti. En edes muista mitä kaikkea hän itse ja muut minulle luettelivatkaan.

Tästä päiväkirjan introsta tuli pidempi kuin suunnittelin, mutta jotenkin tuntui siltä, että on paljon asiaa ja haluan kertoa jollekin. Pointtini kai kaikessa lyhykäisyydessään oli, että voin paremmin.

En ole juossut pitkään aikaan, eikä tätä aamuöistä ulkoilua voi sinällään juoksemiseksikaan kutsua, mutta suunta oli oikea. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kykenin. En koko matkaa, mutta huomattavan osan siitä kuitenkin ja paikoitellen niin kovaa, kuin vain kykenin.

En tarkalleen muista kummalla viikolla kävin vaa'alla ja pettymyksekseni näytti, että painoni on noussut, mutta tykkään tukahduttaa tunteitani pelaamisen ohella syömällä.

Nyt en ole syönyt koko ajan, koska on mielenkiintoa tehdä muutakin. Joten painoni oli pudonnut noin viitisen kiloa. En toisaalta tiedä välitänkö laihtumisesta niin paljoa. Haluaisin ehkä enemmän saada taas juoksukuntoni takaisin, kun puhuin yhden tutun kanssa juoksemisesta ja liikunnasta. Hän aloitti juuri pyöräilyn ja hänen mielestään juokseminen on Saatanasta -- tämä on yksi niitä syitä, miksi joskus aloitin juoksemaan. Se on niin yksinkertainen asia, mutta moni ei siihen silti kykene ja vielä useampi vihaa sitä.

Silloin joskus se oli monelle ihmetyksen aihe, että kävin 10 km juoksulla. Aamuinen lenkkini oli vain vajaa 4 km, ensimmäisen kilometrin jälkeen tuntui jo siltä, että ei tässä ole mitään järkeä. Takaisin päin viimeinen kilometri meni nilkuttaessa, kun kantapää hankautui rikki kengässä. Ehkä tästä vielä joskus ihan ihmiseksi vielä muuttuu.

Halusin vain puhua jollekin.

(2 kommenttia)

Painohistoria - Hukkaretki

Näytä täydellinen historia