Päiväkirja - VIV3KA, 28 elo 18

Minä olen kyllä kokenut hyvien ystävien kommentit havahduttavina ja siten tarpeellisina.  

Kyllä mäkin olin ylipainoinen mutten tajunnut sitä. Elin vain kuplassa jossa luulin olevani normaalipainoinen vaikka olin kilon-kahden päässä huomattavasta ylipainosta. Että kyllä näitä on jotka eivät tilannetta huomaa ja silloin voisi olla hyvä ottaa asia esille henkilön kanssa että tulevat sairaudet vältetään. Ei tietenkään asenteella että hei oot läski, nyt laihduta. Eri asia sitten jos tietää olevansa ylipainoinen eikä välitä. Tunnen kyllä ihmisiä jotka tietävät olevansa ylipainoisia mutteivät välitä, sekä niitä jotka eivät huomaa tilannettaan. 

Itse olen kyllä ainakin tiennyt olevani lihava ja en kaipaisi muilta asian esille ottamista. Näen sen ihan itse kuvista, vaa’asta ja ihan vaatteista sekä peilistä. Mikäli joku todella läheinen asian ottaisi puheeksi nii ok, voisin asiasta keskustella. Tämäkin ihan siitä syystä että puhutaan aina kaikesta ja heille voisin vaikka suoraan sanoa, että ei kiinnosta ja he lopettaisivat sen siihen. Mutta mikäli kukaan yhtään tuntemattomampi katsoo oikeudekseen asiasta huomauttaa, niin se ei ole enää itselleni ok. 

Niin, en minäkään oikeastaan tiennyt kilojeni olemassaolosta ennenkuin siitä ympäristö alkoi kuittailemaan. Etenkin oma tyttäreni. Tajusin toki että olen pulskistunut mutta että sellaisiin mittasuhteisiin. En minä kuitenkaan mieltäni pahoittanut kuittailuista vaan otin itseäni niskasta kiinni.  

Tiesin olevani lihava mutta en todellakaan halunnut nähdä kuinka iso tosiasiassa olin ja olen. Välttelin tilanteita jossa tämä koko realisoituisi ja välttelen edelleen. Itse koen, että moni läheinen ei rohkene sanoa mutta käytös ja kohtelu muuttuvat - näin lihavaa osa karttaa jo kuin ruttoa. Sanominen on hyvä asia, kun sen osaa muotoilla kuulijalle sopivasti. Monenlaisia vihjailuja kyllä kuulin, ne meni ohi korvien. Jälkeenpäin tullut nyt mieleen, että jaa se viittasi tähän läskiyteen. Terveydenhuollossa koen myös kokeneeni hissuttelua, ei uskalleta sanoa että JUMALAUTA BMI LÄHENEE 50!!!!!  

Hmm, näköjään olin sitten väärässä. Minä tiesin olevani lihava, mutta ruoka ja alkoholi olivat ainoat selviytymiskeinoni masennuksessa. "Pitäisiköhän sun alkaa katsoa syömisiä" ja "aika paljon on tullut painoa lisää" sai olon vaan entistä paskemmaksi, että ihan idioottinako mua pidätte, ihan kun en näkisi itseäni peilistä. Silloin ei vaan ollut resursseja "ottaa itseään niskasta kiinni" (mikä on kyllä vihoviimeinen kommentti jonka sanoisin kellekään ylipainoiselle, koska hyvin harvoin laihtuminen on kiinni vain siitä että aletaan nyt yhtäkkiä syömään terveellisesti ja pysytään sillä tiellä). Kyllä minä tiesin miten syödään terveellisesti, elämä vaan oli sellaisessa tilanteessa etten pystynyt toimimaan sen mukaisesti. Minua ainakin painon kommentointi lannisti ja ahdisti entisestään.  

Mulla lapsuudesta aina teini-ikään asti yksi läheinen muistutti mun painosta aina kun nähtiin ja vielä kovaan ääneen. Puntari rahdattiin mun eteen ja yritettiin painostaa siihen menoa muiden katsoessa vieressä. Kyllä se vaikuttaa vieläkin, se tuntui nöyryyttävältä. Tähän vielä lisäksi koulu kiusaaminen ja voin sanoa, että itsetunto on ollut aina nollassa. Siksi mietinkin että VAIN oikeasti läheisten kanssa siitä voin keskustella, mutta siihen ei kuulu tosiaankaan koko suku ja kaverit. Vain oikeat ystävät ja perhe. Muilla en koe olevan oikeutta puuttua mun painoon, koska se ei kuulu heille millään tavalla, vaikka miten yrittäisivät sen perustella huolena. 

Kaiken vähiten jaksaa ees laihduttaa jos joku ilkeä. Itellä tänä keväänä mies lääkärini terv kesk sanoi että jos et oo lihonu syksyyn mennessä takas niin saan "säälilähetteen" hus nahkojen roikkumis-leikkaukseen... masenti ihan sikana... paha mieli... oon tehny ison työn jo siihen mennessä 72kg. Loukkauduin aivan pahasti, vieläkin kaivaa mieltä. Päätin etten välitä, mutta vaihdoin lääkäriä ja syyskuulla uusi lääkäri joka tuskin vittuilee et jos eet oo lihonu takas... aikoinaan diabeteshoitaja naljaili että pitäs laihtua enempi, olin vuodessa laihtunu 4kg, vähänkö raivosin että oisin voinu lihoa 10kg, eikö mikään riitä???? Paskan maku suuhun ja hällä väliä asenne... mutta nytpä oon päässy yli ja ensi vko uus lääkäri ja 72kg sta olen päässy 67,6,kg. Jos laihduttaminen ois helppoa; kaikki me oltais laihoja... tsemppiä kaikille tasapuolisesti 🤗🤗🤗🤗jaana 

Tiedän olevani ylipainoinen ja yrittänyt asialle tehdä jotain. Ollut jojottelua. Elämässä on vaiheita, ettei paino ole ykkösasia ja haluan elää ja mennä eteenpäin mahdollisimman iloisena. Ehkä se sitten on hämännyt ihmisiä kommentoimaan, kun eivät tiedä mitä kaikkea on käynyt läpi. Nyt olen taas reippain mielin jatkamassa. Viimeksi viime viikolla painoon kohdistuva kommentti ärsytti ja toisaalta kun yhtenä päivänä päätin jättää jälkiruoan väliin alettiin tyrkyttämään huoh! Paljon on neuvojia ja olen hyvin tietoinen painostani. 

jos ulkopuolisten huomauttelu jotenkin painonhallintaa auttaisi, maassamme ei olisi yhtään ylipainoista.  

Kun syöminen ja liikunta on osa ihmisen statusta samalla tavalla kuin koulutus tai parisuhde, yhteiskunnassa luokitellaan ihmisiä herkästi niiden pohjalta. Lihava ihminen luokitellaan samalla tavalla kuin työtön, yhteiskunnan pohjimmaiseksi ja toisten holhottavaksi. Olen pohtinut, että madaltuisiko kynnys liikkua, jos yhteiskunnassa alettaisiin laajemmin arvostamaan ns perussauvakävelijöitä. Urheilijoiden ja supersuorittaja liikkujien esiin nosto ja ihannointi on jollain tavalla vääristävää, sillä harvalla meistä on osaamista tai halua panostaa yhtä paljon elämässä johonkin lajiin. Lapsillekkin voisi ihan hyvin esittää liikunnan elämän ilona ja kansalaisoikeutena, ei velvollisuutena. Muureja ja pakotteita tulisi vähentää ja nostaa ihmisten omanarvontuntoa johon liittyy oikeus syödä hyvin, nukkua hyvin ja liikkua mieleisellään tavalla.  

Mä oon samaa mieltä et kyllä lihavat varmasti tietävät olevansa lihavia mutta ovatko tietoisia miten paljon? Jos ei käy vaa’alla niin ihmisen tapa on valehdella itselleen, sama kun annoskokojen arvioiminen monet arvioi ihan metsään omat syömisensä eivätkä ymmärrä miksi lihovat tms. mut rakentava jutustelu hyvältä ystävältä on eri kun vittuilu joltain tutulta 🙄 

LL82, Kuinka usein sitten läheiset osaavat ottaa asian puheeksi rakentavasti? Ainakin minun kohdallani nimenomaan läheisten ihmisten kommentit olivat kaikista satuttavampia ja itseasiassa kaivelevat edelleen vaikka nykyään olenkin lähes normaalipainossa. Perheen huomatukset painosta oli minulle vain ja ainoastaan haitaksi, ja tekivät elämäntapamuutoksen aloittamisesta entistä vaikeampaa ja ahdistavampaa, ja sai minut tuntemaan vielä enemmän häpeää ja huonommuuden tunnetta. Muutoksia on paljon helpompi lähteä tekemään positiivisen kautta. Minä sain myönteistä ja kannustavaa apua ensin opiskelija- ja sitten työterveydestä, ja positiivisen alun jälkeen lisäksi PT:ltä. 

Itse näin jälkikäteen ajateltuna en itse ainakaan huomannut omaa ylipainoani. Eli jos pääkoppa ei ole kunnossa (niin kuin Minulla) niin silloin moni asia menee ohitse, eli tässä tapauksessa mm. ylipaino. Uskon myös, että monella on samantyylisiä kokemuksia. Myös omasta mielestä suku on pahin monessa asiassa ja muutenkin ihmiset ovat kateellisia toisilleen ja sitä myöten tule pahasuopaisuus toista kohtaan. On sitten kyseessä vartalon muoto tai omaisuus. Se kannattaa muistaa, että jokaisella on oma taakka kannettavaan. 

Ei mulle kukaan huomautellu painosta, ainakaan ilkeästi, itse asiassa jälkikäteen oon sitä mieltä et ois ollut kivempi jos joku ois sanonu ihan miten vaan et laihduta mutta ymmärrän et sukulaiset osaa olla tosi perseestä mulla vaan ei painon suhteen 🙄 mulla on iso osa painoa lihaksia niin oon saanu vittuilua niistä ja siitä et pukeudun kuin jätkät ja tatskat jne. voi luoja sitä rutkutusta...nyt oon vielä ainakin vaan saanu kehuja laihtumisesta...oon ollu vieressä kuulemassa kun mun serkun äiti vittuilee sille päin näköä painosta niin et ihan o:na ollu vieressä ja miettiny et mitenköhän toi mahtaa auttaa?! Mut oon itse miettiny et jos kaveri alkais lihoamaan niin osaisinko itse rakentavasti ottaa asian puheeksi? Yhtä vaikea alkaa jutella kun kaveri on niin laiha et luut kolisee, jos toinen ei myönnä edes ongelmaa niin vittuilut yms. ei paljoa auta, hankala aihe 

Mulle ei koskaan kukaan oo huomauttanut yhtään mitään, paitsi kuopusta synnyttämään mennessä lääkäri vähän antoi noottia ja syystäkin... olen ajatellut että olisin toivonut että joku olisi aiemmin lempeällä tavalla ja innostamisella ottanut asian puheeksi. Aiemmin. Ajoissa. Olisin varmasti tietyllä tavalla loukkaantunut mutta se olisi saattanut riittää antamaan potkun muutokselle. Tai sitten vaan masentaa ja olisin syönyt kahta enemmän 😅😂 

Mun jalat on aina olleet varsin paksut, mallia ratapölkky. Muutamilta sukulaisilta kuulin vittuilua aiheesta jo teininä, samoin pari koulukaveria ilkkui kun mulla ei ollut säihkysääriä. Meni aina toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, toki se tuntui inhottavalta varsinkin nuorena (alle 20 v). Ruhon muodolle kun nyt ei vaan voi mitään: läski en ollut ennen kuin yli 20-vuotiaana. Myöhemmin kun plötsähdin kunnolla, mun äiti huomautti asiasta, ihan asiallisesti, ja kässäsin itsekin että nyt tarttis laihduttaa. Itse en oo sanonut koskaan läskeistä kellekään, paitsi vastavuoroisesti omalle äidilleni, kun hän on ollut tuhdimpana. Meillä on hyvä suhde ja tsempataan toisiamme (myös) painoasioissa. 

Mulla oli kehonkuva vinksallaan. Painoin koulussa 65 kg ja pidin itseäni nykyisen kokoisena (93 kg). Vasta lihominen avasi silmät, ja tajusin olleeni aiemmin hoikka. Veikkaan, että suurin syy tähän vinksahtamiseen oli koulukiusaaminen (olin läskilehmä ja läskiperse). Seuraavaksi poikaystän hyvin ilkeät kommentit lihavuudestani (no kun oot tollanen pullukka, ni en halua sinua sängyssä) saivat minut sisuuntumaan ja aloittamaan laihduttamisen. Tosin vaikka aloin laihtua sain edelleen samoja kommentteja (älä laita tuota päällesi, ei se sovi pullukalle). Niin lopulta tuli ero. Tässä on sitten yritetty painiskella päänupin ja painon kanssa. 😣